Papanakartanoon tuli viime viikolla suru kun pikku Aamu lähti vehreämmille niityille loikkimaan.
Illalla klo 21 aikaan Aamu söi innoissaan iltaruokaansa, mutta puolen yön aikaan sen olo oli jo kehno. Suolitukoksen oireethan ne olivat, mutta jotenkin rajummat kuin aikaisemmilla kerroilla. Kani ryömi eteenpäin, makoili ja pissasi alleen. Juotimme ja syötimme ruiskulla critical carea Aamulle yön aikana n. tunnin välein ja aamulla aloimme soittelemaan eläinlääkäreitä läpi.
Animagiin (nykyään ilmeisesti Evidensia), jossa Papanakartanon kanit ovat ruukanneet käydä, ei saanut enää aikoja. Loppujen lopuksi saimme ajan kaupungin eläinlääkärille. Itse asiassa sielläkään ei olisi ollut aikoja, mutta lupasivat ottaa Aamun varausten väliin.
Aamua oli katsonut kaksi lääkäriä (itse en ollut paikalla) ja toinen oli kuulemma kaniasiantuntija. Heidän mukaansa kani oli niin pahassa shokissa ja suurissa kivuissa, että suosittelivat nukuttamista heti ilman hoitoyrityksiä. Vatsa oli epänormaalin kivikova suolitukostapaukseksikin ja ruumiinlämpö oli kuulemma niin alhainen, että selviytymismahdollisuudet olivat 1% luokkaa. Epäilivät suolen tai vatsalaukun kiertymää.
Ei siinä muuta voinut kuin luottaa asiantuntijoihin ja tehdä raskas, mutta haluan uskoa, oikea päätös ja antaa pikkuisen päästä kivuistaan. Aamu haudattiin takapihalle omenapuun alle.
Papanakartanossa asustaa nyt siis vain yksi pitkäkorva, meidän oma Viuhti alias Löhö. Viuhti vaikuttaa normaalilta itseltään, vaikka kyllä se hiukan ihmeissään oli kun Aamun iso häkki kannettiin pois. Meillä ihmisillä tuntuu olevan kova tarve nyt lällätä ja lelliä isoa poikaa, kaipa hellyydenosoitukset helpottavat meidän omaa oloa. Eikä se tunnu Viuhtiakaan haittaavan, mielelläänhän se silityksiä ottaa vastaan herkuista puhumattakaan.
Ikävä jää meidän pikkuista, joka elää nyt vahvasti muistoissamme.
 |
| Kuvat: Noora Perätalo |
